Yökyläterveiset!

Sisareni peilikaapilla salaa vierailtuani on taas hyvä aika suoltaa tuntojani bittiavaruuteen. Olkaa hyvät ja saastuttakaa mielenne sekavilla ajatuksillani!

Tänään tapasin töissä yhden sukulaistytön - tai paremminkin tuttavan, jonka olen jostain syystä aina mieltänyt pikkuserkukseni. Minulle ei ole siis vieläkään selvinnyt, onko sukulaisuussuhteemme totta vai silkkaa mielikuvitukseni tuotetta... Joka tapauksessa, meitä on ennen yhdistänyt sama sukunimi.

Tämä tyttö, olkoon vaikkapa sitten neiti X näin Napakympin hengessä, tuli luokseni ja vaihdoimme siinä kuulumisia. Nykyisin vähän kaukaisempien tuttujen kanssa jutustelu nostattaa hikikarpalot nenäni alle, sillä aina jossain kohtaa keskustelua vastapuoli kysyy, missä opiskelen.

Öö, mää en päässy mihkään ja nyt sitte oon töissä ja koitan keksiä elämälleni tarkoitusta, soperran yleensä hermostuneesti itseäni häveten. Koska tämänkertainen juttupartneri ei poikaystävääni pahemmin tunne, en voinut vetäistä armeijakorttia ja alkaa esittää itkuista inttileskeä. Sen sijaan muistin tehdä itsestäni suuren idiootin paljastamalla hänelle kuitenkin typerimmän luonteenpiirteeni, laiskuuden.

Joo, hehe, menin yliopiston pääsykokeisiin lukematta ja yllättäen en päässy sisälle.

Dorka, dorka, dorka. Pitääkö sitä alkaa kerätä säälipisteitä puolituntemattomilta kesken työpäivän?! TIETYSTI PITÄÄ.

Aloin tänään miettiä, millaisen kuvan ihmiset mahtavat ihan oikeasti saada minusta juttujeni perusteella. Ehkä he eivät ole aina pitäneet minua elämässäni epäonnistuneena pellenä, mutta käytökseni ja itseinhoni varmasti näkyy päälle päinkin nykyään. Muistan aina korostaa, että elämäni ei todellakaan ole herkkua ja että en viihdy nahoissani. Tottakai ihmiset uskovat sen minkä näkevät ja kuulevat; vääntelehtivä mutrusuu on todennäköisesti onneton tunari, jos hän itsekin niin sanoo.

Pessimismini on se piirre, joka ärsyttää poikaystävääni todella paljon ja saa myös erään ystäväni raivon valtaan. Isääni tapani murehtia ja maalailla pirun kuvia seinille lähinnä huvittaa. Olen porukasta se, jonka lasi ei ole puolitäysi tai -tyhjä, vaan typötyhjä jopa yli reunojensa tulviessaan.

Näkövinkkelistäni katsottuna elämäni on yhtäkuin harmaa muodoton möhkäle. Lempisanakseni on muodostunut "ah(d)istaa", jonka ylikäyttöä olenkin alkanut välttää etenkin paremmalle puoliskolleni suunnatuissa tekstiviesteissä. Myös kaikenlaiset ketutukset, kyrsiintymiset ja potutukset niistä v-alkuisista puhumattakaan ovat minulle tuttua kauraa. Tämä kaikki on johtanut siihen, että kaverini luulevat lapsuuteni olleen ankea, mikä taas ei voisi pitää vähempää paikkaansa.

Tänään rupesin miettimään neiti X:n kanssa käymääni keskustelua uusiksi. Entäpä jos olisinkin todennut, että vietän välivuotta, vapauden ja mahdollisuuksien aikaa? Kehaissut, miten paljon olen oppinut uusia asioita työelämässä pakertaessani ja hymyillyt vuorosanojeni ajan seesteisesti? Kertonut myöhäisistä aamuherätyksistä ja poikaystäväni armeija-ajasta, joka on saanut minut arvostamaan yhteistä aikaamme entistä enemmän?

Olisinko vaikuttanut kypsältä ja älykkäältä raukkamaisen inisijän sijaan? Vai olisiko kuulija ajatellut vain, että niin vissiin oot tyytyväinen kassakoneen naputtamiseen ja tuohon sisällöttömään elämääsi, mutta hymyillyt minulle kuitenkin kivasti takaisin?

Niin tai näin, neiti X sai mielialan nousemaan kohisten, kun hän totesi ykskantaan tietävänsä todellakin, miten vaikeaa kouluihin on päästä sisään. Sen sijaan, että hän olisi hölissyt jotain tyhjänpäiväistä välivuoden vaarattomuudesta, hän asettui samalle viivalle kanssani ja tsemppasi yrittämään uudelleen. Itsekin hän oli onnistunut saamaan opiskelupaikan, vihdoin, ties monennellako yrittämällä.

Asiakas keskeytti harmillisesti keskustelumme, mutta toisaalta kesken jääneistä juttutuokioista jää aina hyvä fiilis, sillä kumpikaan meistä ei ehtinyt alkaa keksiä tekosyitä liueta tilanteesta. Se nimittäin on vaivaantuneen hiljaisuuden lisäksi äärimmäisen nolostuttavaa, sillä olenhan vain suomalainen.