Me wants that and that and that. And maybe that...?

Joiden kuiden mielestä voi olla kyseenalaista pitää blogia, jos elämässä tapahtuu yhtä vähän kuin allekirjoittaneella.
Toisaalta, blogin pitäminen voi tuoda merkittävästi lisäsisältöä elämään.
Myönnän, että rustailen postauksia yleensä silloin, kun on kuolettavan tylsää tai oikein hyvä mieli.
Blogini on siis runosuoneni sekajätelaari.

Joka tapauksessa, olen tyytymätön. Tällä hetkellä ihan kaikkeen.
Kynnet, naama, kroppa, vaatekaapin sisältö, harrastukset, sosiaaliset suhteet - mutta tässäpä oiva tilaisuus hyödyntää kulunutta englanninkielistä lausahdusta 'you name it'.

Huippumalli haussa -ohjelmia seuratessani tunnen aina suurta tuskaa. Mistä helkutista sitä repisi itselleen pettämättömän itsetunnon, -kurin ja -arvostuksen?! Pelkkä korkokengillä kävely meinaa kaataa maailmani, sillä en voi olla miettimättä sitä, kuinka typerältä saatan muiden ihmisten silmissä näyttää. Ensinnäkin korkojen tuoma lisäpituus venyttää minut ainakin 180-senttiseksi, mikä ei ole catwalkien ulkopuolella kovin glamoröösiä. Tämän lisäksi vartalonhallintani Qsé. Sitä on sitten kiva lompsutella menemään kuin polviongelmainen kamelin jälkeläinen crocseissa... (PS. En omista!)

Joskus taannoin luulin, että ihminen olisi murrosiän jälkeen ehyt ja tasapainoinen. Vielä mitä. Olen 19-vuotiaana enemmän hukassa kuin 14-vuotiaana, jolloin suurimpia huolenaiheita olivat itseä vanhempien poikien kiinnostus (ja sen puute) sekä suhtautuminen alkoholiin. Tänä päivänä en tiedä miten pitäisi suhtautua päänsisäiseen kaaokseen, kun niin monilla asiat ovat niin paljon huonommin. En ole läpikäynyt sairaalahoitoa vaatinutta masennusta, en syö lääkkeitä, perheeni on niin idyllinen kuin se Suomessa vain voi olla, ja saavutin lukion päättötodistuksen jopa naurettavan vähäisellä vaivannäöllä. Jos puhuisin aina jää jotain puuttumaan -asenteestani julkisesti, saisin välittömästi turpaani.

Luultavasti hämmentynyt olotilani johtuukin juuri siitä, että olen saanut kaiken liian helposti. Koska en ole nähnyt vaivaa ja uhrannut aikaani minkään asian vuoksi, en tiedä omia vahvuuksiani ja heikkouksiani. Hyvä esimerkki tästä löytyy Big Brotherista. Cheryll eli Tsipa on kasvanut pumpulissa, käynyt lukion ja tykkää bilettää gucceissaan yökerhojen vip-tiloissa. Hän on naiivi ja antaa elämänsä pyöriä pinnallisten juttujen ympärillä, koska ei todennäköisesti tiedä muusta. Toki Tsipa on yrittänyt talossakin ollessaan laajentaa maailmankuvaansa ("En oo ikinä tavannu aikuista ihmistä, joilla on unilelu! Mä rakastan erilaisuutta!"), mutta eväät ovat eittämättä heikot. Sanoisinkin, että Cheryll on yltäkylläisen elämäntapansa uhri, eikä hän siksi ymmärrä tekevänsä joskus muiden mielestä älyttömiltä tuntuvia asioita.

Itse en omista yhtäkään huippusuunnittelijan tekelettä (niin kuin tämä seikka muuttaisi yhtään mitään), mutta muuten huomaan olevani monilta osin samanlainen kuin Tsipa. Tiettävästi kyseinen neitokainen on esiintynyt Dollsien riveissä, mikä kielii epätoivosta löytää oma juttunsa ja ansaita ihailua. Arvatkaapa kuka on vuosikaudet ihaillut julkisesta ammatista, kuten vaikkapa laulajan tai kirjailijan työstä? Helpon elämän lapset ottavat helposti vaikutteita ympäristöstään ja tekevät siksi itsestään monta kertaa pellen.

Kuten minäkin tämän tekstin julkaistessani teen.

18.9.2008 klo 18:06

Päivän oivallus:
Korkokengät, kipeytyneet pakarat, monta kassillista tavaraa ja matala auto eivät ehkä ole se kaikista ihannollisin yhdistelmä.

Se on House-ilta tänään! Jos uskallan vielä ennen telkkarin ääreen lösähtämistä käydä salilla vetreyttämässä jumiutunutta lihaksistoani, olen ylpeä. Kävin jopa optikon luona tilaamassa piilarit, jotta näen treenatessa ohjaajan ja muut kanssa-ahertajani. Edes pienten painojen kanssa hosuessa silmälasini eivät nimittäin ole turvassa.

1000 Pin-up girls -kirjani saapui, kuten myös Jen Lapiduksen "Snabba cash". Jälkimmäiseen en tosin aio koskea vielä hetkeen, sillä urakan alla ovat ainakin Einhornin "Aidosti kiltti" ja ehkä myös Brownin "Meteoriitti" auf Deutsch eli saksaksi. Vaikka alku aina hankalaa, uskon että saan edes jotain irti muilla kielillä lukemisesta. Äitini tarjosi lomalla minulle ruotsinkielistä hömppäkirjaa, mutta rajansa kaikella - minä luen Kinsellani suomeksi, muuhun höttöön en koe tarvetta koskea. Niin, tuo pin-up-teos tarjoaa siis todennäköisesti vain visuaalista viihdykettä, vaikka tavallaan hömpötystä sekin toki on.

17. syyskuuta klo 19:42

Luuseripäivä. Ei voi muuta sanoa.

Ensin oli ihan mukavaa; nukuin myöhään, luin viimeisen Potterin vihdoin loppuun (pettymys), söin mitä mieli teki. Sitten kaikk' läks' alamäkkeen.

Olen purskahtanut tänään kahdesti itkuun. Oikein semmoiseen silmiä kirvelevään ja katkeraan pillitykseen. Syitä on tuntunut löytyvät joka nurkan takaa. Kuin kantaisi koko maailman surua taakkanaan, ah!

Aloin miettiä, että mitä tahansa teenkin, jos tulee vastoinkäymisiä, luovutan. Ihan totta, minussa ei ole rahtuakaan suomalaista p*rkele-meininkiä. Se tosiasia, että tuskin kukaan kadehtii tämän hetkistä elämääni veti hartioita lysyyn ja lisäsi painetta kyynelkanavissa. Pari päivää sitten olin tehnyt pyhän lupauksen lähteä urheilemaan ja tänään pidin sanani - ei olisi kannattanut. Ihan totta, mieli on musta ja tekisi mieli paeta jonnekin. Ei tosin ole hajuakaan siitä, minne.

Kostin tunnin mittaisen hikiliikunnan syömällä mansikkajäätelötuutin. Ihan oikeasti, ennen sentään yritin pysytellä järjen rajoissa, enhän mä edes liiemmin tykkää jäätelöstä! Päässä surisee ajatuksia laidasta laitaan kuin hirvikärpäsiä syksyisellä metsäpolulla.

Turhan takia menin riehumaan salille, tuli vain huono olo, mieli musteni mustenemistaan ja nyt jalkojeni paikalla on kaksi ylikypsää makaronia! Sitä paitsi koko tunnin mietin vain sitä, kuinka suuri työ on saada kohotettua kunto edes tyydyttävälle tasolle. Verta, hikeä, kyyneliä, oksennusta ja mielipahaa. Miksei naistenlehtien urheilujutuissa ikinä oteta kantaa tähän puoleen? Kuitenkin veikkaisin, että Suomesta löytyy minun lisäkseni mittava joukko muitakin rapakuntoisia vetelyksiä. Tietäisittepä, miten jokainen kolkka kropassa on tulessa, kun pitää tehdä kyykkyjen jälkeen sykettä kohottavia jännehyppyjä. Noh, jos ette tiedä, niin taputtakaa itseänne olalle.

Armeijantapainen koulutus karaistais vähän. En ois tämmöttinen nöösi.

Millainen nainen olisin, jos saisin päättää.

Monissa muotiblogeissa on pyörinyt meemi siitä, millainen poika blogin pitäjä kuvittelisi olevansa. Koska olen niin kovin mielikuvituksekas ja uudistusmielinen, päätinkin kirjoittaa postauksen aiheesta millainen olisin täydellisenä naisena.

Kuluneena vuonna olen muuten tajunnut, että kauniin ulkokuoren ylläpitäminen vaatii suunnattomasti aikaa ja energiaa. Ei, en keksinyt hehkulamppua uudelleen, mutta olen huomannut, että suurimmalla osalla suomalaisista naisista ja tytöistä on harhakäsitys siitä, kuinka monta tuntia julkkisnaisten unelmakroppien ja -naamavärkkien eteen on tehty töitä ennen kameran eteen astumista. Tietysti tähän lisätään vielä taitavien kuvankäsittelijöiden kädenjälki.

Jos saisin päättää, olisin huoliteltu kaunotar. Sellainen, jonka käsi on rajauksia tehdessä vakaa ja värisilmä huulipunasävyjä valitessa erehtymätön. Tahtoisin olla uuttera ja aamuvirkku perfektionisti, joka jaksaisi herätä kahta tuntia aiemmin vain laittaakseen itseään. Mielestäni siinä, että huolehtii ulkonäöstään, ei ole mitään pahaa. Päin vastoin, sillä ihmiset tekevät sekunnin sadasosan aikana ensivaikutelmansa toisistaan pelkän ulkoisen olemuksen perusteella. Tämäkin on klisee, mutta kuten kuluneilla lausahduksilla tapa on, tässäkin piilee totuuden karvas siemen.

Vaikka haluaisin olla huoliteltu, en tahtoisi kuitenkaan olla kaavoihin kangistunut tosikko. Ihanneminä olisi avoin uusille asioille ja pyrkisi koko ajan kehittämään itseään uusiin suuntiin. Lisäksi olisin epäitsekäs ja rohkea, älykäs ja empaattinen. Todennäköisesti olisin nuoriin erikoistunut psykiatri tai kirurgi. Tarkan ja itsekurisen luonteeni lisäksi minulla olisi taito nauraa itselleni, ja vapaalle lähdettyäni osaisin jättää työmurheet taakseni ja nauttia ystävieni seurasta.

Harrastuksiini kuuluisi klassikkoromaanien lukeminen, kenties kunnallistason politiikka, monenlainen urheilu (vuosittainen maraton-juoksu, kuntosalia, spinningiä, laskuvarjohyppyä) ja matkailu perheeni kanssa. Vaikka olisin äiti, en muuttuisi rumiin verkkareihin pukeutuvaksi mammailijaksi, vaan olisin edelleen aviomieheni tulinen rakastajatar sekä kuunteleva olkapää ystävilleni. Minussa virtaisi koko elämäni ajan nuoruuden naiiviutta ja jaksaisin uskoa ihmisten perimmäiseen hyvyyteen. Lapseni oppisivat minulta suoraselkäisyyttä, huumorintajua ja empaattisuutta.

Mainitsematta jäivät vielä ainakin ekologiset arvot ja tasa-arvoisuuden korostamisen, mutta joskus sitä on osattava lopettaa, jottei postauksesta synny romaania :)

Obama-bubbels!

Olen ollut jo jonkin aikaa sitä mieltä, että Amerikan presidentin vaalit venyvät naurettaviin mittasuhteisiin, mutta nyt löysin Barack Obaman vaalikampanjaan perustuvan ajantappopelin! Obama Bubbles, olkaa hyvä.

15. syyskuuta klo 00:39

Hello.

Palasin Portugalista jo 9. päivä, vaikka olisin voinut jäädä etelän auringon lämpöön vielä toiseksikin viikoksi. Löysin Algarvesta myös intoilemani Sephoran liikkeen, jossa ei kuitenkaan ollut häävisti himoitsemaani kosmetiikkaa, ainoastaan Benefitin ja Too Facedin ständit. Minulle myös selvisi lyhyen googletuksen jälkeen, että Sephora onkin ranskalainen ketju.

Kiitos Finnmatkojen opasten, sain paljon yleissivistystason tietoutta. En esimerkiksi tiennyt ennen matkaa, että Portugali on Länsi-Euroopan köyhin maa, jossa minimipalkka on n. 370 euroa. Maa on yksi tärkeimmistä korkin tuottajista ja sähkö on siellä erittäin kallista. Onneksi uskaltauduimme äitini kanssa myös asuinkaupunkimme ulkopuolelle, muuten kokonaiskuva kohdemaasta olisi jäänyt hyvin suppeaksi. Albufeira on nimittäin turistien kansoittama lomakaupunki, jossa paikalliset toimivat pääasiallisesti tarjoilijoina ja myyjinä vaaleanpunaisiksi käristyneitä pakettimatkailijoita palvellen.

Portugalilaiset ovat mukavia. He ovat ystävällisiä, mutta pysyvät silti juntin suomalaisenkin mielestä sopivan välimatkan päässä. Ruoasta en oikein osaa sanoa juuta tai jaata, sillä jotain kertonee matkastamme se tosiasia, että lounastimme eräänä päivänä suuren ostoskeskuksen italialaisessa ravintolassa... Vaikka olen käynyt maassa jos toisessakin, en ole luonteeltani kovin avoin uusille jutuille. Toisin sanoen olen älyttömän nirso. Tästä syystä arvostan kyllä Madventures-tyylistä matkailua, mutta porvarillisen kasvatuksen saaneena ajatus pienellä budjetilla matkustamisesta tuntuu miltei pelottavalta. Olen pilalle lellitty kuopus, joka ei syö ulkomailla kuin ranskalaisia perunoita, ja tahtoo olla varma, ettei sänkyyn hiivi yöllä monijalkaisia karvaisia ötököitä. Tästä syystä hotellillamme oli neljä tähteä.

Löysin eräästä pienestä albufeiralaisesta liikkeestä itselleni ihanan pikkumustan, tuon jokanaisen vaatekaapin luottovaatteen. Loistavaksi ostokseksi osoittautuivat myös ruudulliset suorat housut, jotka ovat malliltaan, kuosiltaan ja väriltään (musta ja ruskea) absolutely fabulous. Muista ostoksistani minulle tulee hetkittäin niin sietämätön epäekologisuuden krapula, etten tahdo niistä täällä avautua. Ihan vain siksi, etten hyödy itseäni älykkäämpien ihmisten provosoinnista millään muotoa. Olenpahan ainakin oikealla tiellä, kun kuluttaminen tuntuu minusta pahalta.

Tuossa 11. päivän iltana katsoin tv:stä dokumenttia New Yorkin seitsemän vuoden takaisista tapahtumista. Ja ensimmäistä kertaa itkin asian vuoksi. Voin puolustuksekseni sanoa, että vuonna 2001 olin niin nuori, etteivät uutiset iskeneet tajuntaani yhtä kovalla voimalla kuin nyt 19-vuotiaana. Pelkkä suurten tornien romahtaminen näytti ruudultakin katsottuna niin käsittämättömältä ja newyorkilaisten hätä niin järkyttävältä, että huomasin yhtäkkiä kyynelten valuvan pitkin poskiani. Vaikka riutuneisiin huippumalleihin verrattuna olenkin jättimäinen, tuo dokumentti sai minut tuntemaan itseni pieneksi ja onnettomaksi. Ja antoi asioille mittasuhteet.

Lauantaina kävin lävistyttämässä korvani, taas. Edelliselle lävistyksellehän kävi niin onnettomasti, että hukkasin korusta irronneen osan enkä ehtinyt neulamiehen pakeille. Nyt sitten oikeassa korvassani on tragus. Sattuihan se, mutta vain hetken.

Matkaa edeltäviä tunnelmia

Pakkaaminen on loppumetreillä, muutaman tunnin päästä pitääkin jo herätä.
Jännittää aika kiitettävästi taas, aamulla en saa varmaan syötyäkään...
Lento Faroon lähtee kahdeksalta ja kestää melkein viisi (!!) tuntia.
Voisipa elämästä nauttia puhtaasti ilman pelkoja niin kuin lapsena. Silloin en osannut pelätä, vaikka lentokone laskeutui Helsinki-Vantaalle käytännössä ukkospilven läpi. Huolestun nykyään muutenkin hirveästi muun muassa terveydentilastani. Ihme täteilyä.

Tajusin, että matkakohteessamme on Sephoran liike! Olen elänyt tähän asti naiivissa luulossa, ettei myymälöitä ole kuin Amerikassa tai korkeintaan Briteissä. Sieltä voisi tuoda itselle tuliaisia, vaikkapa NARSia, Stilaa ja Urban Decaytä... Hehee.

Toivottavasti tästä tulee unelmaloma, johon sisältyy niin kauppojen kuin nähtävyyksienkin kiertelyä, tietenkään uima-altaalla lekottelua unohtamatta. Toisaalta, kunhan vain selviämme hotellille yhtenä kappaleena eli koko-naisina, on se pessimistisen maailmankatsomukseni mukaan jo erävoitto :)

Pitäkää asiat mallillaan, Ässä kuittaa.