Kaikki hyvä loppuu aikanaan (haha)

Se taitaa nyt olla kyllä sillä tavalla, että tämän blogin tarina oli tässä.
Ehkä parasta, mitä voin nyt tehdä, on punnita asioita mielessä ja palata sitten, kun tiedän, mitä haluan ja kuka olen.
Ei tunnu enää omalta tämä.
Cheers!

Life is sweet and so are you

Tämä viikko on ollut kerrassaan loistava. Pelkään hyvän fiiliksen ennustavan huonoa onnea ensi viikolle, joilloin pitäisi saapua tieto siitä, pääsenkö haluamaani kouluun, mutta ei siitä sen enempää nyt. Nyt on nimittäin pakko hehkuttaa!

Ensinnäkin ruoan puolesta viikko on ollut varsin hulppea. Olen syönyt ehkäpä maailman parasta lohisalaattia, jossa oli tonnaria, kuivattua sipulia ja kananmunaa. Olisin voinut kuolla siihen paikkaan ollen onnellisempi kuin pitkiin, pitkiin aikoihin. Lauantaina, eli eilen, ruokaorgasmin aiheutti vuosisadan nälän selättänyt Chico'sin valkosipulihampurilainen - onneksi kieltäydyin tällä kertaa menemästä Hesburgeriin, vaikka ruokaa saikin odottaa ikuisuudelta tuntuneen ajan. Tänään sunnuntaina hengailin Maailma kylässä -festareilla mm. friteerattuja ruokabanaaneja, kanavartaita ja kananuudelia ahmien. Aurinko, Ruoka ja Rakkaat, niistä se elämänilo koostuu.

Syömisen lisäksi käväisin tällä viikolla töissä hankkimassa hieman taskurahaa, joka tulikin jo tuhlattua moninkertaisesti alusvaatteisiin (La Senza Lingerie, I'm in love!) sekä H&M:n hiuskukkiin, joita aloin himota hullun lailla nähtyäni ne kerran Pink Chihun blogissa. Myös sukka- ja t-paitakokoelmani kasvoivat pikaisen shoppailukierroksen tuloksena.

Erityisen viikosta teki myös se, että saimme vihdoin käytyä Å:n kanssa leffassa. Ajankohta määräytyi joululahjaksi saamiemme lahjakorttien viimeisen voimassaolopäivän mukaan, ja elokuvaksi valikoitui noin miljoonalla pystillä palkittu Slumdog Millionaire/Slummien miljonääri. Totesimme yksissä tuumin, ettei kyseinen raina yllä kaikkien aikojen parhaimmaksi leffaksi, vaikka se ihan hyvä olikin. Mielestäni elokuvan alun ja lopun tunnelmat olivat turhan paljon ristiriidassa keskenään, eikä bollywoodin ja länsimaisen elokuvateollisuuden yhdistäminen aivan toiminut. En ymmärrä myöskään sitä, ettei satojen miljoonien lipputuloilla saada kohennettua parin lapsitähden asuinoloja edes hieman, mutta leffan aikuinen naispääosan esittäjä Freida Pinto poseeraa lehtikuvissa leveästi hymyillen ties missä dolce&gabbanoissaan...

Hei.
Tästä piti tulla kerrankin positiivinen postaus.
Kai se on sitten munkin jo myönnettävä, ettei parin muovisen hiuskukan ostaminen päihitä uutisarvossaan Intian slummien kurjuutta.
Pöh...

Blondi angstaa yössä, part 1

Jos ketuttaa,

sääntö numero 1: Älä katso kuvia, joissa näytät hyvältä ja joissa hiusten värisi on eri kuin v-tutushetkellä.

Paluuni blondiksi ei saanut lähipiirissäni aikaiseksi riemunkiljahduksia, ellei poikaystäväni hyväksyvää murahdusta lasketa. Päin vastoin, kuulin muutaman "näytät paremmalta tummahiuksisena" -kommentin.

Hiusten vaalentaminen oli osaksi järkiperäinen ratkaisu: tummassa tukassa vaalea tyvikavu aiheuttaa ei-toivotun kaljuefektin, joten kampaajalla oli käytävä usein. Tumma hiustenväri tuntui vaativan myös meikiltä enemmän (vaikka muutama meikitön kuva tummalta ajaltani todistaakin päinvastaista - nykyinen vaalea kuontaloni tekee maidonvalkeasta hipiästäni itseasiassa valjumman näköisen).

Vuoden alussa päätin päättää tumman kauteni ja uhrata kiiltävän, hyväkuntoisen tukkani säälimättömälle vetyperoksidi-jumalalle. Vaalennusprosessi vaati muutaman kuukauden ja kaksi kampaajakäyntiä, tuloksena entistä lyhyempi ja rutkasti vaaleampi hiuspehko.

Väriin totuttelu ei vienyt kauaa, sillä olinhan ollut suurimman osan elämästäni blondi, mutta ihmisten reaktiot ensimmäistä kertaa kohdatessa hämmensivät. Työkaverini olivat oppineet tuntemaan minut tummana, samoin muutama muu uusi tuttavuus. Vanhat kaverini taas olivat selvästi iloinneet brunetesta aikakaudestani, sillä blondausprosessini jälkeen he tuntuivat välttelevän katsettani, kun puheenaiheeksi nousi hiukset.

Olen kaiken kaikkiaan hyvin epävarma ulkomuodostani, oli sitten kyse vatsaseudun kiinteydestä, hiusten väristä tai vaatteiden istuvuudesta. Näin ollen hiusvärikriiseily on mitä hedelmällisintä maaperää loputtomalle angstaamiselle kuolettavan tylsinä perjantai-iltoina.

Tänään menin avaamaan väärän kuvakansion. Pian ruudusta tuijottivat takaisin omat onnellisesti hymyilevät kasvoni. Kuva oli otettu muutamia kuukausia sitten, kun kasvojani kehystivät vielä tummanpunaiset hiukset. Olin elinvoimainen, näytin hoikemmalta.

Ketutukseni maksimoitui silmänräpäyksessä. Kuka v-ttu on niin typerä, että keksii haluta olevansa blondi juuri silloin, kun näyttää tummahiuksisena aivan mielettömän hyvältä?! No, jos ei nyt ihan 'mielettömän' tai edes 'hyvältä', niin ainakin erittäin siedettävältä.

Ja täällä minä istun, blondissa Beatles-henkisessä pottatukassa, turvonneena kuin mummon pullataikina, likaisissa verkkareissa perjantai-iltana. Miten mikään voi mennä näin pieleen, kysyn vaan...

Despite your looks, you can be adorable.

Edelliseen tekstiini viitaten, katsoin äsken TV Viideltä/Voicelta ohjelman, joka todisti faktaksi väitteen, ettei ulkonäöllä ja elämänasenteella ole juuri mitään tekemistä keskenään. Ohjelma kuuluu Salaisuuksia naisista -sarjaan, jossa on tähän mennessä esitelty ainakin tatuointeja ja eroottista painimista rakastavia naisia.

Noh, tämän illan jaksossa käsiteltiin painoa, kokoa ja ylipäänsä keskivertokansalaisista eroavaa ulkonäköä. Ohjelmassa oli pari lyhytkasvuista, yksi 190 senttinen ja pari yli satakiloista naista. Koska olen viettänyt suurimman osan murroiästäni Nelosen 4D-dokumentteja toljottaen, odotin ohjelmalta tietenkin nyyhkytarinoita ja roisia tirkistelynhaluni tyydytystä.

En voi väittää, etteikö ohjelmaa olisi suunniteltu juurikin tällaisia allekirjoittaneen kaltaisia sairaalloisen uteliaita tapauksia varten, mutta 4D:ihin verrattuna Salaisuuksia naisista -sarja on jollain tapaa neutraalimpi ja vähemmän shokeeraushakuinen - siis jos ei lasketa esim. vauvafetististejä käsitellyttä jaksoa. Anyhow, tämän iltainen jakso sai hymyn kareilemaan huulillani ja himmeän, hitaasti heräävän energiasäästölampun syttymään pääni päällä.

Otetaanpa esimerkiksi jakson isokokoiset naiset, joiden nimiä en kuollaksenikaan muista. He molemmat olivat ulkoisesti varsin tyrmääviä tapauksia vaatteineen, meikkeineen ja kampauksineen. Tästä kaksikosta huokui itsevarmuutta ja elämäniloa enemmän kuin suuresta osasta heitä kolme kertaa pienemmistä naisista. Kaiken lisäksi tämä näpsäkkä parivaljakko oli pistänyt viisaat päänsä yhteen ja perustanut isokokoisille naisille oman klubin nimeltään Bounce. Klubilla kuvatuissa pätkissä näkyi kymmeniä ylipainoisia tyttöjä ja naisia, jotka tanssivat musiikin tahtiin hymy korvissa tai siemailivat drinkkejä värikkäissä, jopa todella paljastavissa topeissaan! Ei puhettakaan allien piilottelusta tai vatsakumpareen häpeämisestä, vaan puhdasta elämäniloa. En ole koskaan törmännyt Suomen baareissa vastaavanlaiseen iloitteluun, mutta ehkä olen käynyt vain väärissä paikoissa...

Jaksossa lyhytkasvuisia naisia edusti pirteä tehopakkaus April. Ja kun sanon "pirteä tehopakkaus", en tarkoita ärsyttävää ylienergistä höpöttäjää, vaan työhönsä kunnianhimoisesti suhtautuvaa uskottavaa naista. April koulutti työpaikassaan uusia työntekijöitä ja toimi myös firman helpdeskissä. Kuten moni ohjelmassa haastateltu sanoikin, Aprilin asenne ja luonne tuli heille täytenä yllätyksenä. Pienestä, suojeluvaiston herättävästä ihmisestä kuoriutui ensimmäisen tapaamiskerran aikana itsenäinen, fiksu ja sanavalmis nainen, joka piti myös flirttailusta.

Ja miksi päätin avautua tästä aiheesta hieman ennen puolta yötä maanantai-iltana? Ensiksikin, olen 174 senttinen keskivertotyttö, jolla on M:n ylioppilastodistus, poikaystävä eikä terveydessä juuri moitteen sijaa. Ja silti, silti valitan joka päivä miten elämä on vaikeaa ja perseestä. Got it?

No, nämä edellä mainitsemani naiset, jotka mielletään usein liian lihaviksi tai liian lyhyiksi, joiden ulkonäkö aiheuttaa ihmisille ahdasmielisiä ennakkoluuloja yhden katseen perusteella, ovat yhteisönsä rakastetuimpia henkilöitä. Heillä on mielekäs elämä, terve itsetunto ja liuta ystäviä.

Monesti sanotaan, että on tyydyttävä siihen mitä on saanut. Niin nämä naiset ovat tehneetkin, ja siitä he ovat voineet ponnistaa seuraavalle tasolle. He ovat vaikuttaneet omalla asenteellaan elämänsä suuntaan ja saaneet haluamansa. Tai ehkäpä jopa vielä enemmän.

I hate my life

Allekirjoittanutta riivaa jatkuva pakkomielle olla erilainen kun on.
Aika kuluttavaa olla tyytymätön kaikkeen elämässään.

Sitä kuvittelee pienessä päässään, että jos mä näyttäisin tolta, tekisin tota tai olisin tommonen, niin mun elämäni olisi paljon mielekkäämpää.
Jos olisin 14-vuotias, kyseiset ajatukset olisivat normaaleja.
Mutta kun olen parikymppinen, helvetti sentään...

Ehkä suurin osa suomalaisten kateudesta todellakin johtuu siitä, että oma elämä koetaan kurjaksi.
Sitten kun joku osaa olla terveesti tyytyväinen kuvioihinsa, joihin on päätynyt tai tietoisesti hakeutunut, alkaa hän saada pahaa silmää osakseen muilta.

On se kyllä vaikeaa, muuttaa ajatusmaailmaansa täysin toiseksi.

Vinkkaus

Mikäli elämä tuntuu p*skalta ja kaikilla muilla tuntuu menevän itseä paremmin, kannattaa tutustua Mungolifen uusimpaan postaukseen aiheesta onnellisuus. Vaikka Annalla onkin opiskelupaikka, johon yltää vain pieni osa ihmisistä, upea ulkonäkö ja ihana parisuhde, onnen avain löytyy silti asenteesta. Esimerkiksi kahden duunin paiskiminen opiskelun lisäksi ei varmasti ole aina nannaa, vaan silti Anna jaksaa olla elämäniloinen ja kannustava.