Sä olit sopivasti lihava

Varsinkin Internetissä miehistä on jollain tapaa coolia haukkua suomalaisia naisia elähtäneiksi pullukoiksi. Eilen tajusin sen tosiseikan, joka on täälläkin mainittu, että kulttuurissamme miehen on hyväksyttävämpää olla lihava kuin naisen. Miesten kaljamahoille naureskellaan, mutta vatsakas nainen on kaikin tavoin epäeroottinen ilmestys.

Vaan miksi näin? Toki suuri osa miehistä saa monia naisia enemmän kicksejä visuaalisista ärsykkeistä. Mielikuva naissukupuolesta tuntuu olevan jäänne vuosisatojen takaa: tulee olla kaunis, kevytrakenteisen hento ja pienellä kalorimäärällä pärjäävä keijukainen.

Mutta kyllähän kulttuurissamme on tietynlainen ihannemääritelmä miehellekin. Meillä arvostetaan urheilullista ja vantteraa miestä. Onko siis niin, että treenatun siksarin ja lösähtäneen keskivartalon ero on hämärtynyt? Haluavatko naiset todella niin kovasti näyttää pienemmältä kuin miehensä, että oluesta ja kebabista kertyvä vatsatynnyri on pienempi paha kuin hintelä mies?

Eilen myönsin vihdoin itselleni, ettei edes mies ole ilo silmälle, jos tämä on antanut ulkoisen habituksensa romahtaa. Pieni vatsa ei minua henkilökohtaisesti hetkauta, mutta monesti painonnousun yhteydessä ihminen ei jaksa huoltaa ulkonäköään muutenkaan. Joissain tapauksissa tuloksena on jopa intiimihygieniansa laiminlyönyt todella ylipainoinen mies tai nainen, joka käyttää vaatteita, jotka istuivat noin 20 kiloa ja olivat tyylikkäitä noin 20 vuotta sitten. Pintamuotia ei tarvitse seurata, mutta pari laadukasta peruspaitaa ja hyvät, monikäyttöiset housut on silloin tällöin suotavaa ostaa. Myöskään saippuan käyttö peseytymisen yhteydessä ei ole pelkkää yliarvostettua huuhaata.

Tarvitseeko sitten yrittää olla hyvännäköinen, jos ei ole? Itse olen siinä mielessä perfektionisti, etten välttämättä koskaan ole ulkonäköni kanssa sinut. Eräs miespuolinen ystäväni totesikin taannoin, että arvostelen sekä omaa että muiden naisten ulkonäköä kovalla kädellä, edes hän heteromiehenä ei vaadi naisten ulkonäöltä niin paljon. No, vaateeni saattavat olla kovia, mutta mitä minä ulkokuoreni kohentamiseksi sitten teen? Irvistelen pari kertaa viikossa kuntosalilla, vedän rasvaista ruokaa ja valitan ulkonäöstäni. Suomalaisella mentaliteetilla siis "läyhään", mutten tee mitään tavoitteideni saavuttamiseksi. Teorian osaan, käytäntöä en.

* * *

Tähän perfektionismiini liittyen, vihaan niin sanottuja puolittaisia kehuja. Esimerkiksi sana seksikäs ei jätä väärälle tulkinnalle sijaa, mutta sanat kiva ja nätti nostavat verenpainettani. Jos joku sanoo "Kiva tukka", siitä mielestäni kuultaa läpi ajatus, että tukkani voisi olla paremminkin. Nätti on aina rumempi kuin kaunis. Pahimmin raivostun sanonnasta "ihan kiva". Vaikka itse käytänkin sitä melko usein, en halua kuulla moista kommenttia toisten suusta.

Aina ei todellakaan ole merkitystä sillä, mitä sanoo, vaan miten. Monien sanavarastoon ei esimerkiksi kuulu lainkaan sana 'ruma', mutta äänenpainosta tämänkin ajatuksen pystyy havaitsemaan.

Kotipuolessa on tapana tuoda omat mielipiteet julki aivan kaikesta mitä ympärillä tapahtuu. Sitä onkin toisinaan varsin väsyttävää kuunnella. Toivon välillä, ettei kukaan kommentoisi hiuksiani, vaatteitani, silmälasejani, meikkiäni tai käytöstäni millään lailla. On todella turhauttavaa kuulla lause "Hieno mekko sulla..." ja tirskahdus perään. Mitähän helkuttia kommentoija tai minä kostun tästä? Kritiikki on jees, kunhan perustelee, eikä kiertele.

On totta, ettei suomenkielessä ole kovin hyviä adjektiiveja. Olen huomannut hokevani sanaa 'upea' ilmeisesti Sinkkuelämän innoittamana... Honey, your dress is gorgeous/adorable/fabulous. Miksei äidinkieleni ole englanti!? Tosin amerikkalaisten suosima small talk on minusta tarpeeton keino yrittää tehdä vaikutus muihin. Voihan olla kohtelias muille tarvitsematta heittää valkoisia valheita joka lauseen väliin?