Perfection is my goal

Mistä tunnistaa perfektionistin?
Joillakin on siisti koti, toisilla loistava todistus, kolmansilla taas kunnianhimoinen urheilu-ura.
Minä vaadin käytökseltäni ja verbaliikaltaltani huippusuorituksia, jotka jäävät kuitenkin liiallisen stressaamisen vuoksi yleensä saavuttamatta.

Muistelen kuukausien, jopa vuosien takaisia mokiani. Nuo epäonnistumiset saavat koko kehoni kihelmöimään häpeästä. Potkin itseäni päähän viisi vuotta sitten tapahtuneesta mokasta, jolle olisi pitänyt osata jo silloin, tai ainakin viimeistään nyt, nauraa.

Muistan möläyttäneeni yläasteaikaiselle ihastukselleni juntteja asioita. Muistan menneeni väärään pankkiin useita kertoja tajuamatta sitä itse (kummeksuin vain epäystävällistä asiakaspalvelua). Muistan nukkuneeni työaamuna pahasti pommiin. Erityisesti muistan erään jouluruokailun, kun halusin kadota maan päältä vähin äänin. Olin ollut juuri niin typerä, kuin vaaleahiuksiselta perheen kuopukselta odotettiinkin.

Herkkänahkaisuus ja poissaolollaan loistava puolensa pitämisen taito on paha kombo. Monta kertaa olen miettinyt, että jos näkisin autoani varastettavan, en uskaltaisi mennä puolustamaan omaisuuttani. Myös asiakaspalvelijana olen siinä mielessä paska, etteivät rahkeeni riittäisi myymälävarkaan kiinniottamiseen. En osaa piiloutua myyjän roolin taakse, otan töissä kritiikinkin aina henkilökohtaisesti. Ei ole erikseen työ- ja koti-Ässää.

Perfektionistit mielletään usein ahkeriksi ja tunnollisiksi, mutta asia ei ole aina näin yksinkertainen. Vaikka olen myös laiska, joissain asioissa pelkkä epäonnistumisen pelko ajaa huolimattomaan työskentelyyn. On helpompi vedota laiskuuteen kuin myöntää oma osaamattomuutensa, kaverin parempi arvosana ei tunnu niin pahalta, kun tietää laiminlyöneensä opiskelun. Sitä paitsi koen saaneeni erävoiton älyllisessä kamppailussa, mikäli oma numero peittoaa ahkerampana tunnetun kaverin numeron. Äärimmäisen itseriittoista toimintaa, tiedän.