Takaisin arkeen.

Alkuperäinen aikomukseni ryhtyä "muotibloggaajaksi" onkin muuttunut matkan varrella lähes muotiblogivastaisuudeksi. Toki minä edelleen stalkkaan monien tytsyjen postauksia vaatehankinnoistaan, mutta pikkuhiljaa olen tajunnut, ettei ole mitään järkeä esitellä jokaista ostamaansa tavaraa ostopaikkaa myöten, sillä on riski, että muutkin ryntäävät ostamaan saman tavaran ja kohta lähes jokaisella vastaan kävelevällä kaduntallaajalla on samanlainen Gina Tricotin kukkamekko. Itseäni ainakin ärsyttää, kun näen kaupungilla jonkun yllä samanlaisen vaateparren, jonka olen juuri itselleni hankkinut. Tietysti on mahdollista, että joitakuita kyseinen ilmiö ei haittaa tippaakaan, mutta minä en tahdo olla 1oo prosenttinen kopio kenestäkään, kiitos vain... (Sanoo hän, joka esitteli rakkaimmat laukkunsa yksityiskohtaisesti kuvien kera muutama postaus sitten.)

No, taidanpa leikkiä tällä kertaa sen verran muotibloggaria, että voin paljastaa olleeni shoppailemassa. Mukaani tarttui liian monet korvakorut sekä t-paita ja mekko plus muuta krääsää, jota en tahdo sen koommin jäädä analysoimaan. Ostoskrapula tuli, mutta onneksi keksin järkevän ja eettisen tavan päästä eroon vanhoista vaatteistani - UFFin, nimittäin. Ei, en keksinyt pyörää ensimmäistä kertaa, mutta jostain kumman syystä ajatus vaatteiden kierrätyksestä kirkastui vasta nyt.

Joo, makeansyömislakkoni epäonnistui surkeasti. Pöydällä on minun ja poikaystäväni lemmenloman jäljiltä 500 gramman säkki karkkia. Tarkoitus siis olikin nauttia elämästä kaikilla aisteilla parin päivän ajan, mutta pelkään pahoin, että pahat tavat eivät tähän jää. Morkkis, morkkis, olen tuhlari ja ahne sika. Ja laiskakin vielä, I should be spanked, eh?

Ensin aloitan kirjoittamisen onnessani, mutta sitten intoni hiipuu, kun tajuan, että jokaisen postauksen jäljiltä kommenttilootani ammottavat tyhjyyttään, koska kukas minun, kasvottoman ja täysin tavallisen tanjan elämästäni olisi kiinnostunut? Ja ei, tämä ei ole puhdasta angstausta, vaan rehellinen syväluotaus tuntemuksiini. Internetin loputtomissa sokkeloissa sitä tuntee olevan nolla, zero, nothing.