Neljä Mariskoolia, shamppanjaa ja hiustenkuivain

Näin viime yönä unta, että tapasin Ari Koivusen junassa. Olin niin innoissani Artzan kuuluisasta laulutaidosta, että kysyin: "Pystytkö vetää sen Teräsbetonin biisin korkeimman kohdan ihan puhtaasti?"
Ari vastasi, ettei tiedä ja vaihtoi vaunua...

Jebajee. Ylppärit takana, kiitos kaikille, jotka mahdollistivat tuon hienon päivän toteutumisen et cetera. Oli muuten kiva päivä, mutta ennen todistuksen saamista kärsin stressivatsasta ja jatkoilla otti niin paljon päähän, että lähdin jo kolmelta kotia kohti. Poitsukkakaveri kuitenkin rymysi kaupungilla tappiin asti ja oli löytänyt tiensä kotiin aamuseitsemältä. Minä en jostain syystä innostunut teinihelvetissä hetkuttelusta ihanaisessa persikanvärisessä juhlamekossani, olisi varmaan pitänyt vaihtaa kuteet mukavampiin ennen viihteelle lähtöä.

Eilen olin tuhoamassa luontoa läheisen kaupungin kauppakeskuksessa. Ostin vaikka mitä ei-niin-välttämätöntä, mutta ah, niin mieltä hivelevää. Olen huomannut, etten pysty nykyään tekemään enää oikein mitään ilman, että kärsin valtavasta syyllisyydentuskasta. Jos syön, mietin, että pitäisi syödä terveellisemmin ja liikkua; kun istun koneella, kuvittelen kuinka peräpääni leviää ja reisiini muodostuu inha selluliittikerros, ja jokainen sydämenlyöntini tuntuu raskaammalta viskeraalisen rasvan takia; kun nautin materian tuomasta mielihyvästä, ajattelen vain sen tunteen katoavaisuutta ja mietin värikkäitä Amazonaksen papukaijoja, joiden pesäpuita kaadetaan joka kerta, kun ostan uuden vaatteen. Ainoastaan silloin, kun hikoilen ryhmäliikuntatunnilla kyykkyjä tehden, en parjaa itseäni. Elämäni ei ole kovin mielekästä, kiitos luonnonsuojelu- ja terveysintoilijoiden. Pitäisi olla joku savimajassa asustava joogaguru, joka ei syö kuin palkokasveja ja pukeutuu kaisloista punottuun lannevaatteeseen.

Viime yönä pohdimme opiskelijoiden rahankäyttöä ystäväni kanssa messengerin välityksellä. Kaiffari oli sitä mieltä, että jokainen oppii säätelemään kulujaan parhaaksi katsomallaan tavalla, ja tiukan paikan tullen voi ottaa vaikka matalakorkoista opintolainaa. Keskustelu alkoi hänen ahdistuksensa erittelemisestä ja päätyi minun panikoimiseeni siitä, että joudun mahdollisesti laskemaan roposia hautaan saakka. Ajatus oli kaikkea muuta kuin miellyttävä, ja pian olinkin jo valmis pyytämään syntejäni anteeksi yläkerran isännältä, kunhan vain saisin elää melko huoletonta elämää. Miksi raha ahdistaa?

Jotta en joutuisi kärvistelemään tulevaisuudessa todella huonolla palkalla (vaikken koskaan pysty ansaitsemaan yhtä paljon kuin ikäiseni miehet, prkl), taidanpa keskittyä pääsykoemateriaaliin taas hetkeksi. So long.