Jealousy

Ihmiset, etenkin naiset, käyttävät kyllä julmetun paljon energiaa toisten kadehtimiseen. Mikä pahinta, tämä käytösmalli on juurtunut alitajuntaan ja lapsesta saakka.

Tänään kaksi ala-asteikäistä tyttöä selasi Anna Abreun kirjaa ja haukkui kirjassa olevia kuvia suureen ääneen. Toki heidän kypsyydestään kertoi jotakin runsas pissis-sanan viljely, mutta sinänsä on se ja sama minkä ikäisenä ja millä sanoin omaa kateuttaan tuo ilmi. Kateus ja katkeruus syövät ihmisistä rotan lailla (oi Dave!) ja vievät huomion pois paljon tärkeämmistä asioista.

Periaatteessa kateus ei satuta ketään ennen kuin pahat ajatukset muuttuvat teoiksi, mutta toisaalta voidaan ajatella, että kateus satuttaa juuri kateellista itseään pahimmin. Toki minäkin voisin omistaa uudemman ja tehokkaamman tietokoneen, paremman kameran, korkeammat poskipäät ja pyykkilautavatsan, mutta mitä oikeastaan hyödyn palkan pienuuden valittamisesta tai rikkaampien ihmisten pilkkaamisesta? Suomalaisessa kulttuurissa on ok haukkua itseä varakkaampia ja hoikempia henkilöitä, mikä ei tietenkään ole oikein. "Mutta kun mulla ei ole ja sillä on, joten sitä ei varmaankaan haittaa, jos mä levitän siitä perättömiä juttuja kaikille sen ystäville." Niinkö?

Olen koko tähänastisen elämäni ajan kärsinyt huonommuuden tunteesta ja kateudesta. Se on pirskahdellut silloin tällöin pintaan ilkeinä juoruina ja suun mutristeluna. Tottakai myöskin inhoan Tukiaisia, koska niin kuuluu olla.

Image-lehti julkaisi taannoin Johanna Tukiaisesta jutun. Vielä en ole ehtinyt paneutua ko. artikkeliin, mutta eräällä kahvitauolla lukaisin läpi jutusta tulleet lukijapalautteet.

Pääosin ihmiset olivat hämmentyneitä, miten kukaan pystyi kirjoittamaan kansallisen pellen leiman saaneesta höpölöpö-tanssijasta asiallisen jutun. Jotkut lukijoista olivat närkästyneitä, kun Image oli vienyt heiltä yhden panettelun ja kauhistelun aiheen - Johanna Tukiainen ei olekaan Hynttyyt yhteen -tyyppinen fiktiohahmo, vaan oikea ihminen, persoona, joka on toki joissain asioissa ehkä väärässä, mutta joissain myös oikeassa. Vaatiihan helekutinmoista itsetuntoa pukeutua shokkipinkkiin vesirajahamoseen synkässä pohjolassa, jossa ei olla totuttu vuoden ympäri kestävään pavunväriseen rusketukseen, ja vielä sanoa tykkäävänsä siitä. Täällä kalpea iho ja siniset farmarihousut ovat ok.

On hienoa, että Imagen kaltainen lehti on ottanut (ainakin hetkeksi) puolustuskannan, mitä tulee tähän glamour-elämää viettävään blondiiniin. On tervettä, että joku uskaltaa sanoa, että ei ole hyvien tapojen mukaista sättiä toista ihmistä, vaikka tällä olisi julkkisstatus ja kalliita vaatteita kaappi pullollaan. Herjaaminen ei ole ikinä kivaa, edes herjaajalle itselleen siitä harvemmin tulee kovin seestynyt olo. Nimimerkillä been-there-done-that.

Joukkokateus ajaa ihmiset ahtaalle. Kaikkien on vihattava Bushia ja Tukiaisen sisaruksia, jos valtaosa ihmisistä on sitä mieltä. Pahimmillaan edessä on ryhmästä eristäminen, jos sattuu lipsauttamaan myönteisen kommentin Bushin Irak-politiikasta (itse en tiedä tästä muuta kuin että yleensä kaikki tulevat aiheesta vihaisiksi ja mainitsevat jossakin vaiheessa sanan 'öljy'). Ihmiset käyttäytyvät kuin aivottomat teuraseläimet (ei, en tarkoita, että kaikki teurastettavat eläimet ovat aivottomia) ja mukautuvat yleisesti hyväksyttyyn muottiin. Ne, mitkä miellettiin ennen liian lyhytpunttisiksi pitkiksi kalsareiksi, ovat nyt legginsejä, joita monet pitävät ainoina housuinaan. Edellinen lause ei ollut oma keksintöni, vaan jostakin aikakauslehdestä bongattu. Joku lainaa Nietzschea, minä Trendin muotitoimittajia. Tai jotain.

Anyway, pointtini katosi kuin pieru saharaan, mutta kannattaa kyseenalaistaa omat inhon tunteensa, sillä monesti ne juontavat juurensa kateuteen. Silloin voi kysyä itseltään,

1) miksi jonkin muun onni on minulta pois, ja
2) mitä voisin tehdä saavuttaakseni samanlaisen onnen?

♥:llä
Ässä