Don't wanna throw up

Emetofoobikon elämä on näinä noroviruksen valta-aikoina yhtä helvettiä. Viimeinen vuorokausi on vienyt henkisen kanttini täysin äärirajoille.

Oksennuspelkoiset eli emetofoobikot voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään. Niihin, jotka pelkäävät oksentavansa itse, sekä niihin, jotka panikoivat kuullessaan muiden laatoittavan vaikkapa kylppäriä uusiksi. Itse siedän kuvomisen ääniä tiettyyn rajaan asti, jos pahan olon aiheuttaja on esimerkiksi krapula, joka ei voi tarttua minuun. Kuulun siis ryhmään 1, joka ahmii hiilitabletteja kaksin käsin ja kantaa desinfiointiainetta laukussaan minne ikinä meneekin, jotta todennäköisyys sairastua oksutautiin olisi minimaalinen.

Pelkään oksentamista aivan tajuttoman paljon.

Eilen kärsin omituisista vatsanväänteistä, hieman nälkää muistuttavista kurinoista, jotka eivät lakanneet, vaikka kuinka söin. Sen tarkemmin vessatottumuksiini paneutumatta totean vain, että jotain tuntui olevan pielessä.

Yöllä sitten eräs perheenjäseneni alkoi rampata wc:ssä tiuhaan tahtiin, jolloin pahat epäilyni saivat vahvistusta.

Jokainen emetofobiasta kärsivä todennäköisesti tietää mitä seuraavaksi tapahtui. Sydämeni alkoi hakata kiivaasti, käteni hikosivat eikä nukkumisesta tullut enää mitään. Hain ämpärin sänkyni vierelle ja kuuntelin hengittämättä alakerran wc:stä kantautuvia ääniä. Yhtäkkiä kaikki vatsani murinat tuntuivat moninkertaistuneen ja suuhuni nousi (todennäköisesti kuviteltu) mahahappojen maku. Paniikissa vedin kylpytakin ylleni ja riensin portaat alas valonnopeudella.

Istahdin suihkun oven eteen ja kuuntelin sydämeni pamppailua. Välillä nousin tarkastamaan peilistä, olivatko kasvoni saaneet jo vihertävän värin.

Tovin panikoituani muistin isäni kertoneen, että ulkomailla ruokamyrkytykseltä saattaa välttyä, jos juo viinaa. Alkoholi siis tappaisi vatsassa ja suolistossa jylläävät bakteerit.

Tiesin, että keittiömme kaapissa oli rommia, tuota Karibian merirosvojen nautintoainetta.

Oksentamisen odottelu kävi tukalaksi. Kuvitelkaapa tilanne, jossa ette voi olla varmoja siitä, joudutteko tekemään jotain oikein, oikein ikävää, mutta todennäköisyys olisi kuitenkin olemassa. Haluaisitteko jouduttaa tapahtumien kulkua tai tehdä siitä hivenen miellyttävämpää? Vai peräti estää koko ikävän tapahtumasarjan etenemisen?

Minä järkeilin, että rommi joko
a) veisi pahan olon pois ja tappaisi pöpöt TAI
b) nopeuttaisi oksentamisen alkamista, koska kyseinen juoma on melko vahvaa (40% alc.) ja pahanmakuista TAI
c) saisi aikaiseksi nousuhumalan, joka lienee sellainen olotila, että kuvominenkin olisi kivempaa kuin normaalisti.

Niinpä heitin lasin pohjalle tilkan rommia ja vedin sen parilla ähkäisevällä kulauksella äijämäisesti kurkusta alas. Toisin sanoen siis irvistelin mielipuolisesti, kun sisäelimiä poltteleva juoma valui hitaasti mutta varmasti ruoansulatuskanavan ensietappeja kohti.

Sieluni silmin näin, miten norovirus toisensa jälkeen kärventyi kuoliaaksi mahalaukussani. En ole ikinä pitänyt alkoholin poltteesta niin paljon kuin viime yönä.

Miksi minä sitten halusin jakaa tämän kaikkien blogiani stalkkaavien kesken?

Onhan kirjoittaminen toki minulle terapiaakin, mutta erityisesti haluaisin ihmisten tietävän enemmän tästä fobiasta, ihkaoikeasta pelosta, joka raastaa henkisesti niin foobikkoa kuin hänen lähipiiriäänkin. Pelot ovat täysin irrationaalisia ja siksi niistä jatkuva jauhaminen on monen lähiomaisen mielestä äärimmäisen turhauttavaa. Tärkeintä on kuunnella ja olla tukena, vaikka kuinka toisen panikointi kyrsisi, sillä kun fobia ottaa vallan, toisen ihmisen läsnäolo on korvaamaton apu.

Erityisesti talvisin epidemioiden aikaan oksennuspelkoiset käyttävät huomattavan osan ajastaan vatsataudin ajatteluun. Julkiset kulkuneuvot ja hissit saattavat olla yksi suunnaton stressin aihe monelle emetofoobikolle, kuten ne minulle ovat.

Näin ystävänpäivän alla en kehotakaan ostamaan kaverille lahjaksi ihkupinkkiä rihkamaa, vaan pyydän ymmärrystä erilaisille peloista kärsiville lähimmäisille. Pelkkä hissinnapin painallus foobikon puolesta saattaa pelastaa hänen päivänsä, ja kuka tietää, on ehkä myös askel kohti parempaa tulevaisuutta.


En muuten sitten loppuen lopuksi oksentanutkaan. En tiedä, olinko oikeasti kipeä vai kuvittelinko vain. Jos jälkimmäinen vaihtoehto pitää paikkansa, toimitti rommi loistavasti lumelääkkeen virkaa. Tai sitten se tappoi ne pöpöt, hehe...