17. syyskuuta klo 19:42

Luuseripäivä. Ei voi muuta sanoa.

Ensin oli ihan mukavaa; nukuin myöhään, luin viimeisen Potterin vihdoin loppuun (pettymys), söin mitä mieli teki. Sitten kaikk' läks' alamäkkeen.

Olen purskahtanut tänään kahdesti itkuun. Oikein semmoiseen silmiä kirvelevään ja katkeraan pillitykseen. Syitä on tuntunut löytyvät joka nurkan takaa. Kuin kantaisi koko maailman surua taakkanaan, ah!

Aloin miettiä, että mitä tahansa teenkin, jos tulee vastoinkäymisiä, luovutan. Ihan totta, minussa ei ole rahtuakaan suomalaista p*rkele-meininkiä. Se tosiasia, että tuskin kukaan kadehtii tämän hetkistä elämääni veti hartioita lysyyn ja lisäsi painetta kyynelkanavissa. Pari päivää sitten olin tehnyt pyhän lupauksen lähteä urheilemaan ja tänään pidin sanani - ei olisi kannattanut. Ihan totta, mieli on musta ja tekisi mieli paeta jonnekin. Ei tosin ole hajuakaan siitä, minne.

Kostin tunnin mittaisen hikiliikunnan syömällä mansikkajäätelötuutin. Ihan oikeasti, ennen sentään yritin pysytellä järjen rajoissa, enhän mä edes liiemmin tykkää jäätelöstä! Päässä surisee ajatuksia laidasta laitaan kuin hirvikärpäsiä syksyisellä metsäpolulla.

Turhan takia menin riehumaan salille, tuli vain huono olo, mieli musteni mustenemistaan ja nyt jalkojeni paikalla on kaksi ylikypsää makaronia! Sitä paitsi koko tunnin mietin vain sitä, kuinka suuri työ on saada kohotettua kunto edes tyydyttävälle tasolle. Verta, hikeä, kyyneliä, oksennusta ja mielipahaa. Miksei naistenlehtien urheilujutuissa ikinä oteta kantaa tähän puoleen? Kuitenkin veikkaisin, että Suomesta löytyy minun lisäkseni mittava joukko muitakin rapakuntoisia vetelyksiä. Tietäisittepä, miten jokainen kolkka kropassa on tulessa, kun pitää tehdä kyykkyjen jälkeen sykettä kohottavia jännehyppyjä. Noh, jos ette tiedä, niin taputtakaa itseänne olalle.

Armeijantapainen koulutus karaistais vähän. En ois tämmöttinen nöösi.