Me wants that and that and that. And maybe that...?

Joiden kuiden mielestä voi olla kyseenalaista pitää blogia, jos elämässä tapahtuu yhtä vähän kuin allekirjoittaneella.
Toisaalta, blogin pitäminen voi tuoda merkittävästi lisäsisältöä elämään.
Myönnän, että rustailen postauksia yleensä silloin, kun on kuolettavan tylsää tai oikein hyvä mieli.
Blogini on siis runosuoneni sekajätelaari.

Joka tapauksessa, olen tyytymätön. Tällä hetkellä ihan kaikkeen.
Kynnet, naama, kroppa, vaatekaapin sisältö, harrastukset, sosiaaliset suhteet - mutta tässäpä oiva tilaisuus hyödyntää kulunutta englanninkielistä lausahdusta 'you name it'.

Huippumalli haussa -ohjelmia seuratessani tunnen aina suurta tuskaa. Mistä helkutista sitä repisi itselleen pettämättömän itsetunnon, -kurin ja -arvostuksen?! Pelkkä korkokengillä kävely meinaa kaataa maailmani, sillä en voi olla miettimättä sitä, kuinka typerältä saatan muiden ihmisten silmissä näyttää. Ensinnäkin korkojen tuoma lisäpituus venyttää minut ainakin 180-senttiseksi, mikä ei ole catwalkien ulkopuolella kovin glamoröösiä. Tämän lisäksi vartalonhallintani Qsé. Sitä on sitten kiva lompsutella menemään kuin polviongelmainen kamelin jälkeläinen crocseissa... (PS. En omista!)

Joskus taannoin luulin, että ihminen olisi murrosiän jälkeen ehyt ja tasapainoinen. Vielä mitä. Olen 19-vuotiaana enemmän hukassa kuin 14-vuotiaana, jolloin suurimpia huolenaiheita olivat itseä vanhempien poikien kiinnostus (ja sen puute) sekä suhtautuminen alkoholiin. Tänä päivänä en tiedä miten pitäisi suhtautua päänsisäiseen kaaokseen, kun niin monilla asiat ovat niin paljon huonommin. En ole läpikäynyt sairaalahoitoa vaatinutta masennusta, en syö lääkkeitä, perheeni on niin idyllinen kuin se Suomessa vain voi olla, ja saavutin lukion päättötodistuksen jopa naurettavan vähäisellä vaivannäöllä. Jos puhuisin aina jää jotain puuttumaan -asenteestani julkisesti, saisin välittömästi turpaani.

Luultavasti hämmentynyt olotilani johtuukin juuri siitä, että olen saanut kaiken liian helposti. Koska en ole nähnyt vaivaa ja uhrannut aikaani minkään asian vuoksi, en tiedä omia vahvuuksiani ja heikkouksiani. Hyvä esimerkki tästä löytyy Big Brotherista. Cheryll eli Tsipa on kasvanut pumpulissa, käynyt lukion ja tykkää bilettää gucceissaan yökerhojen vip-tiloissa. Hän on naiivi ja antaa elämänsä pyöriä pinnallisten juttujen ympärillä, koska ei todennäköisesti tiedä muusta. Toki Tsipa on yrittänyt talossakin ollessaan laajentaa maailmankuvaansa ("En oo ikinä tavannu aikuista ihmistä, joilla on unilelu! Mä rakastan erilaisuutta!"), mutta eväät ovat eittämättä heikot. Sanoisinkin, että Cheryll on yltäkylläisen elämäntapansa uhri, eikä hän siksi ymmärrä tekevänsä joskus muiden mielestä älyttömiltä tuntuvia asioita.

Itse en omista yhtäkään huippusuunnittelijan tekelettä (niin kuin tämä seikka muuttaisi yhtään mitään), mutta muuten huomaan olevani monilta osin samanlainen kuin Tsipa. Tiettävästi kyseinen neitokainen on esiintynyt Dollsien riveissä, mikä kielii epätoivosta löytää oma juttunsa ja ansaita ihailua. Arvatkaapa kuka on vuosikaudet ihaillut julkisesta ammatista, kuten vaikkapa laulajan tai kirjailijan työstä? Helpon elämän lapset ottavat helposti vaikutteita ympäristöstään ja tekevät siksi itsestään monta kertaa pellen.

Kuten minäkin tämän tekstin julkaistessani teen.