Boundaries, please

Oletteko ikinä miettineet, että ihmisten alati yleistyvä ahdistus ja taipumus masennukseen voi johtua siitä, etteivät mitkään moraaliset tahi uskonnolliset normit enää rajoita tekemisiämme?

Kun ylitämme tietyn iän, lukemattomat ovet avautuvat meille. Saa juoda laillisesti viinaa, hakea baarista yöseuraa ja ostaa kaikkea, jos vain rahaa on riittävästi. Mikään ei ole enää väärin, kaikkea saa tehdä, mitään ei tarvitse odottaa.

Hormonit ovat tehneet minusta entistäkin pehmomman, mutta alkusysäyksen tälle pohdinnalle antoi eräs hääohjelma, jota katselin tänään.

Minäkin rakastin joskus röyhelöitä ja kaikkea kiiltävää, osasin haaveilla ja olin pesunkestävä romantikko. Saatoin vaipua mietteisiini kynttilöiden ympäröimänä ja hempeän musiikin soidessa taustalla. Nykyään se on minusta vain säälittävää ja naiivia. Normaali päiväni kuluukin nykyisin joko tv:n tai tietokoneen äärellä. Äärimmäisen säälittävää sekin.

Miksi minusta on tullut kyyninen ilkiö, joka laukoo ikävän sarkastisia kommentteja ja nauraa sydämensä pohjasta noin kerran puolessa vuodessa? Siksikö, että olen täysi-ikäinen ja kokenut asioita? Pysyisikö mieli kirkkaana, jos minulla olisi rajoja, joiden sisällä tulisi tiukasti pysyä?

Valinnanvapaus ahdistaa. Voisin ihan hyvin lähteä hoitamaan orankivauvoja maailmapallon toiselle puolelle tai interrailaamaan ympäri Eurooppaa, mikäpä minua estäisi ryhtymästä joogiksi tai perustamasta feministipuoluettakaan? Joo, on hienoa olla nuori ja elämä edessä, mutta joskus ovia on liian paljon auki.